Pien stressi töissä/ töistä ja siitä että ne ehkä kohta loppuu. Mitä sit tekis? Kiinostavia työpaikkoja ei yksinkertaisesti ole. Jos tahtoo jotain vähänkään haastavampaa, on oltava yliopistotutkinto. No, vois kai sitä aikansa kuluks hakea näillä suht ok tradenomin papereillakin, mut sit pitäis varmaan olla vähän rautasempaa työkokemusta.
Ei mulla nyt oo yhtään sellanen olo, et pystyis repimään itestä irti niin paljon, et onnistuis markkinoimaan ittensä siihen kaupungin ainoaan hyvään työpaikkaan.
Ihan kuin ei olisi jo tarpeeksi ajateltavaa muutenkin, niin nyt sitten vielä yksi menneisyyden tyyppi käy sekoittamassa ajatuksia. Tässä tapauksessa kaikki olisivat tyytyväisiä, mikäli vois vaan antaa anteeks / olla ja unohtaa. Mutta ei vaan pysty käsittämään, miten saatanan vaikeeta voi olla kahden ihmisen välillä kommunikointi. Ei mikään ihme, että meni sekin juttu niin metsään, kun ollaan molemmat tämmösiä aaseja. Ei vaan pysty, ei kykene. Enkä ihan rehellisesti sanottuna enää edes jaksa yrittää. Kun ei uskalla edes ottaa mitään askelta mihinkään suuntaan, kun toinen vaan rähjää, niin ei kiitos enää. Mä ihan oikeasti toivon, et vois olla kuulematta toisesta enää koskaan ja jos joskus pakosta näkiskin, niin moikkais niin kuin muillekin vieraille ihmisille.
Vähän arka paikka tuo on mulle muutenkin, mut elämä ei yleensä mene niin kuin ite haluaisi. Harmi vaan.
Mun mekko ja huivi tuli tänään! Ne toi iloa. Mekko istui mielettömän hyvin! Mekko on viskoosia ja huivi silkkiä. Myös UPS:n heppu oli mahdottoman ystävällinen, kun jätti paketin mun työpaikalle (jossa tosin oli tulossa muutenkin käymään) kun en ollut kotona enkä ollut vastannut puhelimeen. Kiitos hyvästä palvelusta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti