Maailma on kammottava paikka

Oslo, Utöya, Anders Behring Breivik...

Amy Winehouse...

Loma loppui...

Olisin kovasti tahtonut kommentoida näitä kaikkia kolmea tapahtunutta, mutta viimeiseksi mainitun vuoksi unirytmini on täysin sekaisin edelleen, enkä viime viikolla jaksanut oikeastaan muuta kuin mennä töihin, tulla sieltä pois ja odottaa nukahtamista. 

Sairasta. Viitaten ensimmäiseen. Ei tuollaista pysty käsittämään. 

Epäreilua. Viitaten Amyyn. Turhat kuolemat surettavat. Winehouse teki hienoa musiikkia aina, kun siihen pystyi. Jotenkin en vain voi olla ihmettelemättä, miten hänen läheisensä ovat päästäneet tilanteen niin pitkälle. Ihmettelen vain, en syyllistä. Naiivisti kuitenkin kuvittelen, että omassa perheessäni tuollaiselle meiningille pistettäisiin loppu vaikka väkisin. 

Olen sanaton vieläkin tästä kaikesta vaikka jo yli viikko mennyt tapahtumista.

On tässä kivojakin asioita tapahtunut, mutta kerron niistä sitten myöhemmin, jos tuntuu vielä siltä. Huomenna jatkuu taas 30 Day Song Challenge ja siihen liittyen olen muokannut tekstiä hääkappaleesta.

Poispilatut

Ruoka ei kelpaa, työ ei kelpaa, palvelu ei kelpaa, politiikka ei kelpaa, mikään ei kelpaa. Mankuminen kelpaa.

Helsingin Sanomien heinäkuun Kuukausiliitteessä on Seija Sartin kirjoittama artikkeli "Poispilatut". Aivan mahtavaa tekstiä, joka todella teki itseeni vaikutuksen. Kaivakaa tuo kuukausiliite jostain käsiinne ja lukekaa se.

Artikkelissa ihmetellään suomalaisten tapaa narista joka asiasta ja tavasta olettaa yhteiskunnan hoitavan kaikki yksilön ongelmat. Näinhän meidät on pitkälti opeteltukin ajattelemaan erilaisilla tukitoimilla ja -rahoilla. Kaikesta valitetaan mutta harva ottaa vastuuta itsestään.

Valitettavasti tunnistin myös itseni joistain kohdista, esimerkiksi siitä, miten opintotuesta valitetaan ja etenkin puutteellisista tuen korotuksista. "Kukaan ei valittanut opintotuesta, kun sitä ei ollut." Ei varmastikaan mutta miksemme taistelisi korkeamman tuen puolesta, kun sellainen nyt on meille suotu.

Enimmäkseen kyllä nyökyttelin ja pyörittelin päätäni hyväksyvästi. Mutulla ajateltuna ihmiset todella ovat laiskistuneet (itsekin tunnustan tämän ainakin osittain) ja odottavat vain, että joku muu tekee asiat heidän puolestaan. Ja kun joku tekee, sekin menee väärin ja taas valitetaan. Joka kerta, kun jokin asia menee pieleen, pitää etsiä syyllinen. Ja tasan varmasti se ei ole yksilö itse.

Sartin artikkelissa alkujaan puolalainen Stefan Widomski pitää meitä pullamössönä, joka on kaukana siitä selviytyjäkansasta, joka olemme aina olleet mielikuvissa ja todellisuudessa. "Vanhemmat suojelee niitä [pikkulapsia] niin pirusti. Se on vahingollista, koska ne ei tiedä, mitä saa tehdä. niiden pitää saada kaikki heti, ettei jenni tai jesse vaan saa traumaa. Aikuisena ne saa jonkin toisen trauman. Niistä tulee epävarmoja aikuisia, jotka stressaantuvat pienistäkin vastoinkäymisistä. Ne ovat ymmällään, kun äiskä ja iskä eivät enää ole auttamassa." Valitettavasti joudun olemaan samaa mieltä hänen kanssaan.
Paapominen on päivän sana. Sitä harjoittavat vanhemmat ja yhteiskunta eikä kukaan opi olemaan omillaan.

Onko joku muu lukenut tuon artikkelin? Osuiko omaan nilkkaan? Mielipiteitä? 

Kursiivilla olevat ovat lainauksia artikkelista.

Nykkiin ei savu sovi

Vaikea sanoa sopiiko, kun en ole koskaan käynyt. Haluaisin kyllä kovasti päästä. New York on ehkä ainut kaupunki, mikä jenkeissä vähääkään kiinnostaa. Vähän kyllä tuntuu hassulta tämä uusin uutinen kaupungista:

New Yorkin puistoissa ei saa enää polttaa tupakkaa

Sinänsä en tupakoinnin rajoittamista vastusta. Kaipa sitä itsekin lopettaisi kokonaan, jos se tehtäisiin tarpeeksi kalliiksi ja vaikeaksi. Silti aivan järjettömän kuuloista, ettei ulkona aukeallakaan saa polttaa. Oikein mainiota, ettei sisätiloissa missään tai vaikka justiin jonkun ulko-oven edessä saisi, mutta tämä veti kyllä kummastuneen hiljaiseksi.

Ainut mitä itselle tuli tuohon mieleen syyksi, on se, että kaupunki on kyllästynyt tupakantumppeihin ja niiden siivoamiseen. Tämähän ratkeaisi ainakin osittain, jos hankittaisiin lisää tuhkakuppeja / roskiksia. Ehkä ihmiset (ja niitähän Nykissä riittää) vain ovat niin piittaamattomia. Olisipa kiva kuulla joltain paikalliselta / kaupungissa käyneeltä, onko siellä edes suhteessa tupakointi niin suuri ongelma, ettei voisi edes puistossa saada siihen lupaa. Mitähän mahtaisi käydä, jos Helsinki kieltäisi tupakoinnin julkisilla paikoilla? Veikkaan, että vastustus olisi hyvin suurta. Eihän ne saa aikaiseksi edes kieltää tupakointia yleisötapahtumissa.

Itsehän yritän aina olla mahdollisimman vähän häiriöksi muille tupakoidessani. Tulee epämukava ja ahdistunut olo, jos ympärillä on paljon ihmisiä tupakoidessa. Koitan siis aina löytää jonkun avoimemman tilan, jossa en häiritsisi ketään. Tuntuu se silti aina vähän hassulta, kun seisoo monen monta metriä bussipysäkistä sivussa ja silti joku sieltä katoksesta alkaa mulkoilla ja köhiä paheksuvasti (jopa silloin, kun tuuli kuljettaa savut toiseen suuntaan...).

Onhan se huono tapa, en sitä kiellä. Ehkäpä jossain vaiheessa voisi taas punnita elämäänsä sen verran, että menisi ihan lakkoon. Tai vaikka lopettaisi kokonaan.

Poika on tullut kotiin!

Maailmanmestareita! Ei tätä oikein voi vieläkään sanoin kuvata, miltä tuntuu.
Enkä itse edes tehnyt muuta kuin katsoin pelejä ja kannustin. Miltä mahtaa tuntua pojista, jotka tekivät sen kaiken?

Oltiin katsomassa finaalia Sport Pub Chelseassa ja tunnelma oli vallan mainio. Hieman ehkä hiljeni siinä vaiheessa, kun Ruotsi johti 1-0 mutta sitä kesti vain muutaman minuutin. Heti kun ehdittiin selvitä alkujärkytyksestä alkoi kauhea tsemppaus ja "Suomi! Suomi!" -huudot. Kuningas Immosen tasottaessa repesi kyllä kunnolla riemu taas ja huuto vain yltyi, mitä pidemmälle päästiin. Pesosen 4-1 maalin kohdalla ite ainakin sekosin jo aivan täydellisesti. Siinä vaiheessa tuli se olo, että nyt se on voitettu eikä voi Ruotsi enää nousta ohi. Huudettiin ja pompittiin ja ite meinasin vähän itkeäkin ainakin siinä vaiheessa, kun huomasin takanani istuneen miehen painavan pään käsiinsä ja kyyneleet valuivat  aivan valtoimenaan. Se tunne oli jotain niin epätodellista, ihan kuin olisi seisonut vähän itsensä takana katsomassa kuinka hyppäsin kaverin kaulaan. Mahtava fiilis!

Loppu olikin sitten pelkkää juhlaa ja mikä meteli siellä oli. En tainnut kuulla selostusta oikein missään vaiheessa, mutta ainakaan sitä ei kuulunut enää 58 peliminuutin ja palkintojenjaon aikaan ollenkaan. Onneksi pelin voi katsoa uudestaan Yle Areenasta. :D Harmittaa että digiboksi on hajalla, olisi voinut tallentaa sen sunnuntaina.

En muista tuosta palkintojenjaosta juuri mitään, koska olin niin euforisessa tilassa silloin. (Huomautettakoon tähän väliin, että taisin juoda sinä iltana jopa kaksi tuoppia, joten en ollut humalassakaan vaan kaikki tämä into ja riekkuminen ovat yksin hormonien ja välittäjäaineiden vaikutusta.) Sen jälkeen kuitenkin lähdettiin käymään kauppatorilla. Vähän jokaisen spåra- tai bussipysäkin päälle oli kiivennyt ihmisiä, keskusta oli täynnä tööttäileviä autoja ja Mantan patsaalla oli ihmisiä uimassa. Meteli oli korvia huumaava pelkästään Kaivokadulla, en ole koskaan kuullut sellaista. Oli aivan mahtavaa, kun ihmiset spontaanisti halailivat toisiaan, lauloivat ja läpsyttelivät yläfemmoja. Olin kotona puoli kahden aikaan ja kun kolmen aikaan olin sen verran rauhoittunut, että saatoin mennä nukkumaan, kuului vielä kadulta tööttäilevien autojen ääniä. Tiedän, ettei kaikki tällaista menoa arvostaneet, mutta minua se hymyilytti. Maanantaiaamuna väsytti, mutta ei haitannut, koska fiilis oli niin iloinen.

Töistä kun selvisi niin torillehan se oli taas lähdettävä. Sen verran jouduin kavereita odottelemaan, että mentiin vasta seiskan jälkeen paikalle. Ei päästy kovin paljon Mantaa pidemmälle. Jäätiin siihen Cafe Espa2:n  eteen, näki siitä aina välillä vähän screenin nurkkaa. Fiilis oli mahtava, korkattiin synttärilahjaksi saamani cava, joka oli erinomaista. Harmi, etten nyt huomannut tarkemmin sen nimeä ottaa ylös, koska sitä voisi juoda joskus myöhemmin uudestaan. Täytyypä kysäistä kaverilta, jos se muistaisi. Niin siis aivan herranen aika, maanantai-ilta ja aivan alkoholia otettiin. Huh, palaan tähän aiheeseen myöhemmin (jos jaksan).

http://skyview.virtuaalikuvat.com/  (Meidän kohdalla kuva on epätarkka :( hö.)

Tunnelma torilla oli aivan loistava! Itse en pahemmin välitä Vesku Loirista tai Sakari Kuosmasesta, mutta kyllä nuo näyttivät suosiota keräävän ilman mun tykkäämisiäkin. Äänipuoli oli järjestetty vähän heikosti ainakin tuonne taaemmas, joten paljoa ei tarvinnut kuullakaan. Leijonien tullessa lavalle, saattoi välillä kuulla Harjakaisen kuuluttavan nimiä, kaikkia ei kuulunut. Hurrattiin kuitenkin helvetisti jokaisen kohdalla ja aina kun muutkin ihmiset. :D

Toritilaisuuden jälkeen käytiin vielä vähän baarissa ja tiistaiaamuna joutui hieman vähemmän pirteenä töihin. Mitään ei juhlimisen takia jäänyt kuitenkaan tekemättä ja ti-ke yönä sai jo nukuttua univelatkin pois. Kiitos pojille juhlaseurasta!

ja tietenkin:


Ihanaa, kiitos Leijonat!

Maailma on kyllä hurja paikka

Blogin nimi kun viittaa hieman siihen, että maailmassa tapahtuu aina väliin jotain, joten voisin sanoa pari sanaa Japanista. Tapaus ei sinänsä itseäni ole paljoa hetkauttanut. Tietenkin on ikävää, että välittömästi tuli niin monia uhreja ja ties montako vielä jälkikäteen, kun ottaa huomioon kaiken sen radioaktiivisen säteilyn ja muun moskan, mitä siellä nyt on pyörimässä.

Mielenkiintoista tästä tekee se, miten pieni ihminen lopulta on. Järjetön maanjäristys (8,9 Richterin asteikolla!), jonka aiheuttama tsunami raivasi tiensä suurimman valtameren yli Kaliforniaan asti. Vuorokausikin hidastui joitain mikrosekunteja, kun Maapallon akseli heilahti vinoon pari senttiä. Huh. Vetää sanattomaksi tuollaiset luonnonvoimat.

Pakko myöntää, että olen suuri luonnonvoimien ystävä. Olen myös onnellinen, etten asu mannerlaattojen saumakohdassa vaan yhdessä maailman vakaimmista paikoista. Tietyllä tavalla ihastellen seurasin viime vuonna, kun Islannissa räjähti tulivuori, joka osoitti osaltaan sen, miten vähän sanottavaa ihmisellä on mihinkään. Silloin ei onneksi kukaan kuollut, järjetöntä kyllä kuinka ihmiset jaksoivat valittaa silloinkin. Minkäs sille kukaan mahtoi? Tulivuori ei sentään aiheuttanut useimmille muuta kuin siirsi loman alkua tai loppua. Tsunamit ja järistykset puolestaan jättävät kodittamiksi satojatuhansia, jopa miljoonia, ihmisiä.

Uskoni Japanin toipumiselle on kova. Hehän ovat tiettävästi melkoisen kurinalainen ja hyvin organisoitu yhteiskunta, jonka luulisi pääsevän pian jaloilleen. Toki ensihätään apua tarvitaan ja voisinkin antaa Punaiselle Ristille pari pennosta siihen tarkoitukseen. Toivoisin kuitenkin, että nekin pennoset annettaisiin ennemmin vaikka haitilaisille. Muistaako kukaan heitä enää? Port-au-Princessa asutaan edelleen teltoissa, vaikka heidän järistyksestään on yli vuosi! Tuskinpa Japanissa käy samalla tavoin.

Minimatkailua

Olipa hauska risteily. En edes muista, millon viimeksi olisin nauranut yhtä paljon. Kiitos Tiia, Kaisa, Iina ja kaikki satunnaiset keijot, joita tavattiin.

Viking Linen Turku-Tukholma-Turku miniristeily oli siis kyseessä.

TUHANSIA NIMIÄ

Nyt taas se aika vuodesta, kun joka ikinen media on täynnä tätä kuka-tienasi-eniten-juttua. Ei hyvää päivää, sanon. Kiinnostaako jota kuta ihan oikeasti? Aamulla töihin mennessä jomman kumman ip-lehden lööppi huusi verotietoja ja TUHANSIA NIMIÄ!! Niin just. Lehti, joka on sivukaupalla pelkkiä nimiä. Yhtä mielenkiintoista kuin lukea puhelinluetteloa.

Keväisin on vähän sama, kun tuoreet ylioppilaat julkaistaan, mutta siinä on sentään jotain ideaa ja hohtoakin. YO-juhlat on kuitenkin perinteisesti kaikille avoimet, niin voihan sitä tarkistaa, josko sitä naapurin Pallea voi käydä jo onnittelemassa ohimennen. Mutta että naapurin Pallen verotiedot? Ei vaan voisi vähempää kiinnostaa.