Syksy olkoon virallisesti alkanut. Lomat on pidetty ja heilakin jätti.
Tän takia mä olen sinkku. Ettei tarvi olla paha mieli ja hyljätty olo. Vielä kun oppis karkuun juoksemisen jalon taidon, et ehtis lähteä ennen niitä. Kerrankin ajattelin, et nyt on helmi kainalossa, kun oli niin fiksu ja hauska se poika. Ei mikään [x:n nimi tähän], todellakaan ja se on vain plussaa miehessä.
Jotenkin sitä kuvittelee, että itse kun on suora ja rehellinen, niin toinenkin olisi. Mutta ei se toimi niin. Mun annetaan sanoa, että tykkään ja vielä vastataan, et niin mäkin tykkään susta. Ja mitä sitten. Syksy tuli ja so long sucker, "en mä tunne samalla tavalla kuin sä".
No vittuako oikeesti sitten sanoit että tykkäät?
Olisi voinut monta kertaa sanoa, ettei tää juttu nyt ihan toimi. Monta kertaa! Mut ei, kun kuulin pelkkää "oot ihana"a ja vielä eilen se suutelikin mua oikein omistajan elkein. Hirveen kiva kuulla, ettei ollut kipinää semmosen jälkeen.
Kipinän puuttuminen on ihan hyvä syy päättää treffailu. Täysin pätevä syy enkä mä siksi ole vihainen ja surullinen. Mä olen surullinen, koska mun annettiin ymmärtää asioita eri tavalla, miten ne oikeasti meni. Päälimmäinen tunne koko paskasta on se, että tuijottaa peiliin ja yrittää nähdä otsassaan luettavan tekstin "helposti vietävissä, valehtele ja nöyryytä". En näe sitä, mutta pakko sen on siinä olla, koska niin monet kohtelee noin. Miehet varsinkin.
Harmittaa. Kerrankin oli näppäimissä tyyppi, jonka kanssa olis oikeasti voinutkin kuvitella jotain vakavampaa. Olisin mä siitä tykännyt enemmänkin, jos olis antanut. Mut olihan se tunne koko ajan siinä roikkumassa, ettei kannata päätäpahkaa rakastua, turpaan tulee kuitenkin. Tuli se silti vähän puun takaa ja se varsinkin, miten reagoin asiaan. Ehkä turhankin tunteikkaasti. Taisin kuitenkin ehtiä rakastua.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti