Harry Potter and the Deathly Hallows: Part 1

Pakkohan se oli nähdä ja tyytyväinen mieli jäi!

Toisin kuin parista aiemmasta Potter-leffasta, tästä sentään tajusi jotain vaikka kirjan lukemisesta oli jo aikaa. Olisi varmaan paljon tajunnut vaikkei olisi lukenut Kuoleman varjeluksia ollenkaan. Siitä iso kiitos tekijöille, koska Order of the Phoenixin ja Half-Blood Princen katsominen oli melkoista läpijuoksua ja niistä oli hyvin vaikea pysyä perässä. Olihan tässäkin oiottu joitain juttuja, mutta vähemmän tai ehkä ennemminkin oikeissa kohdissa, jolloin se ei ollut yhtä häiritsevää. Asiat soljuivat sopivalla tahdilla eteenpäin ja loogisesti nivoutuivat toisiinsa.

 Takaa-ajo- ja taistelukohtaukset olivat kyllä paikoittain taas niin vauhdikkaita, että isoa screeniä katsoessa meinasi tulla huono olo ja oli pakko sulkea hetkeksi silmät, kun ei saanut kuvasta mitään selvää. Mutta muutoin kuvallisesti tämä oli oikein kaunista katsottavaa. Snapea olisin muuten katsonut enemmänkin, Alan Rickman taisi olla mukana vain kahdessa kohtauksessa (joista toinen yllä). Mutta Snape ei muistaakseni ollut kirjan alussakaan kovin suuressa roolissa, joten sinänsä ymmärrettävää.

Viihdyttävyydessään ja kerronnassaan HP7 otti harppauksella kiinni kirjaversiota. Ehdottomasti paras Potter-filmatisointi! Tulispa äkkiä kesäkuu niin pääsee näkemään grande finalen! Ei pysty odottaa, joudun ehkä mennä ensi-iltaan silloin päällä jotain lunalovekivamaista. =D

Marraskuu, todellakin.

Tiedän, että valitusta ja avautumisia on kauhean rasittava kuunnella / lukea, mutta nyt on pakko. Koitan lopuksi pehmentää kertomalla jonkin kivan asian, jos keksin mitään.

On meinaa sen verran käynyt kyllästyttämään tämä elämä. Asunto, työ, tää kaupunki, jopa ympärillä pyörivät ihmiset, mikä tuntuu jo itsestäkin kauhealta. Ehkä se on tämä marraskuu tai D-vitamiinin puute, mikä vetää mielen synkeäksi ja veteläksi. En jaksa olla sosiaalinen, kysellä kuulumisia tai jauhaa tyhjänpäiväisiä juttuja. Elämä on yhtä juurihoitoa tällä hetkellä. Pelkkää vesisadetta ja tylsyyttä. Nimenomaan tylsyyttä!

Näin tyhjänpäiväisen elämän kun pääsisi vaihtamaan, niin ottaisin vaihdossa vaikka Pastirolin, kunhan tästä pääsee eroon. Kräääääjh! Yleisahdistus, -ketutus ja kaukomaiden kaipuu. Tahdon nähdä Taj Mahalin ja Angkor Watin, Ayer's Rockin ja Grand Canyonin! Mä haluan hemmettiin täältä, tanssimaan tangoa Buenos Airesiin, sambaamaan Rion karnevaaleihin. Pääsis edes pariksi viikoksi Kanarialle, sekin helpottaisi jo vähän, kun näkisi auringon...

Perjantaina oli duunin pikkujoulut. Kivat juhlat, paha olo seuraavana päivänä.

On mulla kivakin asia! Oli serkun 5-v synttärit reilu viikko sitten. Käsittääkseni yllättävän vierailun tekivät myös tätini miehineen ja lapsineen (eli mun yksi toinen serkku), jonka pieni poika oli myös mukana. "Käsittääkseni yllättävä" siksi, että olin ainakin osassa juhlakansaa huomattavissa tietynlaisia oho-reaktioita, mutta en mä noista mitään ymmärrä. (Pyrin pysyttelemään mahdollisimman kaukana kaikesta, mikä vähänkin haiskahtaa sukulaisten nokkapokalta. Hoitakoon ihmiset keskenään, jos on jotain.) Se kivuus oli kuitenkin siinä, että loppuvierailusta kaikilla näytti olevan hymy herkässä ja jokainen tuntui taas tulevan toimeen keskenään. Mummikin pääsi leikkimään  lapsenlapsenlapsensa kanssa ja taisi rautarouvalla sydän sulaa. Ohana <3

TUHANSIA NIMIÄ

Nyt taas se aika vuodesta, kun joka ikinen media on täynnä tätä kuka-tienasi-eniten-juttua. Ei hyvää päivää, sanon. Kiinnostaako jota kuta ihan oikeasti? Aamulla töihin mennessä jomman kumman ip-lehden lööppi huusi verotietoja ja TUHANSIA NIMIÄ!! Niin just. Lehti, joka on sivukaupalla pelkkiä nimiä. Yhtä mielenkiintoista kuin lukea puhelinluetteloa.

Keväisin on vähän sama, kun tuoreet ylioppilaat julkaistaan, mutta siinä on sentään jotain ideaa ja hohtoakin. YO-juhlat on kuitenkin perinteisesti kaikille avoimet, niin voihan sitä tarkistaa, josko sitä naapurin Pallea voi käydä jo onnittelemassa ohimennen. Mutta että naapurin Pallen verotiedot? Ei vaan voisi vähempää kiinnostaa.