Tiedän, että valitusta ja avautumisia on kauhean rasittava kuunnella / lukea, mutta nyt on pakko. Koitan lopuksi pehmentää kertomalla jonkin kivan asian, jos keksin mitään.
On meinaa sen verran käynyt kyllästyttämään tämä elämä. Asunto, työ, tää kaupunki, jopa ympärillä pyörivät ihmiset, mikä tuntuu jo itsestäkin kauhealta. Ehkä se on tämä marraskuu tai D-vitamiinin puute, mikä vetää mielen synkeäksi ja veteläksi. En jaksa olla sosiaalinen, kysellä kuulumisia tai jauhaa tyhjänpäiväisiä juttuja. Elämä on yhtä juurihoitoa tällä hetkellä. Pelkkää vesisadetta ja tylsyyttä. Nimenomaan tylsyyttä!
Näin tyhjänpäiväisen elämän kun pääsisi vaihtamaan, niin ottaisin vaihdossa vaikka Pastirolin, kunhan tästä pääsee eroon. Kräääääjh! Yleisahdistus, -ketutus ja kaukomaiden kaipuu. Tahdon nähdä Taj Mahalin ja Angkor Watin, Ayer's Rockin ja Grand Canyonin! Mä haluan hemmettiin täältä, tanssimaan tangoa Buenos Airesiin, sambaamaan Rion karnevaaleihin. Pääsis edes pariksi viikoksi Kanarialle, sekin helpottaisi jo vähän, kun näkisi auringon...
Perjantaina oli duunin pikkujoulut. Kivat juhlat, paha olo seuraavana päivänä.
On mulla kivakin asia! Oli serkun 5-v synttärit reilu viikko sitten. Käsittääkseni yllättävän vierailun tekivät myös tätini miehineen ja lapsineen (eli mun yksi toinen serkku), jonka pieni poika oli myös mukana. "Käsittääkseni yllättävä" siksi, että olin ainakin osassa juhlakansaa huomattavissa tietynlaisia oho-reaktioita, mutta en mä noista mitään ymmärrä. (Pyrin pysyttelemään mahdollisimman kaukana kaikesta, mikä vähänkin haiskahtaa sukulaisten nokkapokalta. Hoitakoon ihmiset keskenään, jos on jotain.) Se kivuus oli kuitenkin siinä, että loppuvierailusta kaikilla näytti olevan hymy herkässä ja jokainen tuntui taas tulevan toimeen keskenään. Mummikin pääsi leikkimään lapsenlapsenlapsensa kanssa ja taisi rautarouvalla sydän sulaa. Ohana <3
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti